“The best way to appreciate your job is to imagine yourself without one.”

Kuluneella viikolla olen ollut töissä ihan poikki.  Olen tehnyt tuskastuttavia ja turhalta tuntuvia paperitöitä. Tärkeitä käännöksiä. Itkenyt pomon ilkeälle mailille. Kuunnellut työkavereiden huolia laitoksen tilasta, sopimusten jatkumisesta, organisaatiosta. Olen jakanut näitä huolia. 


Kuluneella viikolla olen ihan liian monta kertaa ja monessa yhteydessä kuullut kuinka Etelä-Euroopassa ei tehdä töitä, ei makseta veroja eikä varsinkaan muuta kun koiteta huijata muilta rahoja. 

 Olen onnellisessa asemassa. Minulla on töitä. Työpaikkani on valtion yliopisto ja minulla on määrä-aikainen sopimus.  Vielä marraskuun loppuun. 

Kulutan työmatkoihini päivittäin vähintään 2 tuntia. Jos on hyvä tuuri. Jos juna- ja metrovuoroja ei ole peruttu eivätkä ne ole myöhässä. Olen onnellisessa asemassa. 

Suurin osa työkavereistani tulee vuosi toisensa jälkeen vielä paljon kauempaa töihin. Ei ole mitään muuta mahdollisuutta. Roomassa on ihan hirveän kallis asua ja töitä ei ole helppo löytää.  

Bruttopalkkani on alle 1500 e kuukaudessa ja siitä maksan veroja yli 40 prosenttia. Jokainen voi siitä laskeskella, että paljonko jää käteen. Ei paljon. 

Ei mulla tästä muuta. 

Tänään on kuitenkin onneksi lauantai, enkä vietä montaa tuntia julkisissa, kuuntele työkaverien ja opiskelijoiden valitusta, tai tuskaile jotain muuta. 


Tänään nukuin pitkään. Join aamukahvit omalla partsilla ja nyt vähän vaan ihmettelen, että mitäs tänään jaksaiskaan muuta keksiä.  Nautiskella vähän auringosta, sulkea silmät ja haaveilla siitä kun elokuussa tämä laitos menee kiinni ja meillä on loma.